Suomalaisia on aina pidetty vähäpuheisina. Vähäpuheisuutta on selitetty luterilaisuudella ja sillä, että me olemme eläneet yhtenä kansana eristyksissä muista. Jaetut elämänkokemukset ja samanlaiset olosuhteet tuottavat yhteistä ymmärrystä. Mihin siinä enää sanoja tarvitaan? Sanalaskuissakin sanotaan: Puhumatta paras / Hiljaa hyvää tulee./ Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa.
Savolaiset ja karjalaiset eivät kuitenkaan tunnista itseään vähäpuheisiksi. Suomalaisten vähäpuheisuus onkin pelkkä myytti. Tämän vähäpuheisen kansan saattaa yllättää kirkossa, bussissa tai kirjastossa kovaan ääneen kertomassa senhetkistä sijaintiaan ja kuulumisiaan. Marraskuun alussa käynnistettiinkin valtakunnallinen Älä kailota –kampanja, jossa suomalaisia kehotetaan puhumaan vähemmän, tai ainakin hiljempaa. Mutta kännykkään puhumisen buumissa ei ole kyse uudesta ilmiöstä. Kun espanjalainen kirjailija Angel Ganivert kirjoitti Espanjan konsulina ollessaan 1800-luvun lopulla Suomen kokemuksistaan teoksen Suomalaiskirjeitä, hän kummasteli sitä, että kaikilla pitää olla puhelin – siis jo 1800-luvun lopulla! Puhelin on Suomessa melkein yhtä yleinen kuin keittovälineet, kirjoitti Ganivert.
On vähäpuheisuudessa perääkin. Tämä käy ilmi esimerkiksi suomalaisten ja ruotsalaisten toimintakulttuurissa. Kun ruotsalaiset keskustelevat ongelmista pitkään, suomalaiset tekevät päätöksiä nopeasti ja panevat ne toimeksi. Tämän pragmaattisuuden – toimitaan, ei puhuta- pani merkille äsken mainitsemani Ganivert, sillä hän hämmästeli materialistista kehitystämme. Hän kirjoitti: Tuskin täällä pannaan painoa perhe-elämälle, rakkaussuhteille, ystävien keskeiselle seurustelulle, vaan pyritään pääasiallisesti laajentamaan rautatieverkostoa, kohentamaan maanteiden kuntoa sekä kehittämään postia, lennätintä ja kauppaa. Kaiken tämän ohella hän kummasteli naisten näkymistä kaikkialla, näiden osallistumista yhteiskunnalliseen elämään ja naisten miesmäisyyttä, mikä näkyi mm. polkupyöräilynä.
Vähäpuheisuuden ohella suomalaisten mentaliteettiin liitetään usein myös itsetunnon puute. Nokiat, räikköset ja forssellit eivät tunnu riittävän meille Suomi-kuvan kiillokkeeksi, vaan tarkkailemme aina identiteettiämme sen kautta, mitä muut meistä ajattelevat, mitä kukakin valtion päämies on sanonut suomalaisesta ruoasta tai kuinka moukkamaisella suomalaisella korostuksella urheilutähti on vääntänyt englantia lehdistötilaisuudessa tai miten epämuodikas laukku rouva presidentillä oli kuninkaallisten kemuissa.
Suomi-kuvan pohtiminen ei ole uusi asia, sillä Suomelle kysymys yleisen mielipiteen sympatioista on ollut oleellinen vuoden 1899 helmikuun manifestiin liittyvästä kulttuuriadressista lähtien. Merkityksellinen Suomi-kuvan muutos tapahtui oikeastaan jo 1800-luvun alussa, jolloin voimistui keskeinen Suomi-käsitys, tietoisuus Suomesta Venäjän rajamaana.
Uhatun rajamaan asema on vaihtunut arkipäiväiseen Euroopan Unionin jäsenyyteen. Se on tuonut meidät kartoille, tilastoihin, vertailuasteikkoihin ja yhdeksi nimeksi muiden joukkoon kaikissa unionimaissa. Suomen kehitys tuntemattomasta Venäjän suuriruhtinaskunnasta tähän tilanteeseen on vertaansa vailla oleva menestystarina.
Odotatte varmaan, että lopulta siirtyisin puhumaan suomalaisesta sisusta, tuosta suomalaisuuden ikiaikaisesta ytimestä. Mutta oikeastaan sisua, jolla nykyään tarkoitetaan sitkeyttä, kykyä sietää tai kestää koettelemuksia, kärsivällisyyttä, on vasta satakunta vuotta sitten alettu pitää nimenomaan sellaisena suomalaisten ominaisuutena, jota ei tavata muiden kansojen keskuudessa. Agricolan kirjoituksissa – siis jo 1500 -luvulla – sisu merkitsi ihmisen sisintä, hänen fyysistä ja henkistä luonnettaan. Siihen aikaan sanottiin että Silmät sisun ilmoittavat, mikä nykyään tarkoittaa sitä, että silmät ovat sielun peili. Mutta kyllä sisua on jäljellä suomalaisissa, jos ei ihmisten luonteessa niin ainakin kuorma-autojen, pastillien ja urheiluseurojen nimissä.
Suomen ulkoiselle kuvalle on keskeistä se, millaisina me suomalaiset itse itseämme pidämme. Tampereen yliopistossa toimitetussa julkaisussa Elävänä Euroopassa tutkijat väittävät, että monet luonnehdinnat suomalaisuudesta ovat pitkäaikaisia ja joukkotiedotuksen ylläpitämiä kulttuurisia harhakuvia. Äärimmäisyyksiin menevä oman kansallisuuden vähättely ja huono itsetunto eivät vastaa muiden kansallisuuksien saamaa kuvaa suomalaisista, vaikka me mielellämme tyrkytämmekin sellaista kuvaa itsestämme. Suomalaisten itsetunto on kohdallaan. Pohjalaiset osaavat pukea sen sanoiksi: Vaikka kuinka naamansa tällääs, niin aina pakkaa oleen eruksensa.
Olemme monella mittarilla mitattuna menestynyt, onnekas kansa. Aina ei ole ollut näin onnellisesti. Ei tarvitse mennä ajassa taaksepäin kuin 50 vuotta, niin kurjaa on ollut, ainakin, jos uskomme kirjailija Hannu Mäkelää. Hän kirjoittaa novellissaan Ennen oli kurjaa näin:
Televisiota ei ollut olemassa. Istuttiin olohuoneen sohvalla ja tuijotettiin tyhjää seinää. Siksi vanhat tapettimallit ovat niin kirjavia. Tosielämää jouduttiin harjoittamaan itse, koska ei nähty tosi-TV:tä.
Kaupasta ei saanut keskaria, ei hampurilaisia eikä pitsoja.
Jouduttiinkin elämään selvin päin jopa teini-ikään saakka. Ravinnoksi jouduttiin käyttämään lihapullia, hernekeittoa, läskisoosia, silakkalaatikkoa ja ruisleipää. Tästä syystä pysyttiin laihoina, jopa säälittävän solakoina.
Miten onnistui naimisissa oleminen, kun ei ollut parisuhdeneuvojia? Eihän siitä hyvää seurannutkaan. Ihmiset joutuivat elämään lamaantuneina eivätkä ymmärtäneet kasvaa erilleen vaan kitkuttelivat yhdessä koko loppuelämänsä.
Miten nuoriso pystyi kommunikoimaan, kun ei ollut tekstiviestejä? Ei tietenkään mitenkään, mutta ennenhän puhuminen oli hopeaa ja vaikeneminen kultaa.
Esikuvinaan nuoriso joutuikin ihailemaan historian sankareita, kirjailijoita, taiteilijoita ja pitkänmatkan juoksijoita, kun ei ollut it- ja jääkiekkomiljonäärejä.
Oli se köyhää elämää.
Näin Hannu Mäkelä; ei siis kurjuutta kummempaa, kuten suomalainen sanonta asian ilmaisee.