”Oma kieli, oma mieli” on tämän vuoden teema, jolla halutaan ilmaista oman kielen, kulttuurin ja kansallisen identiteetin merkitystä nykyajan Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Teema liittyy Mikael Agricolaan, jonka kuolemasta tuli 9.4.2007 kuluneeksi 450 vuotta.
Agricolan persoonassa on ripaus salaperäisyyttä. Hänen syntymävuottaan ei tarkalleen tiedetä, mutta ei varmuudella myöskään hänen kotipaikkaansa eikä äidinkieltään. Hän on historiallinen henkilö, jonka ulkoinen hahmo on luotu jälkeenpäin. Agricolasta ei ole olemassa yhtään kuvaa, ja siksi eri taiteilijoilla on ollut vapaat kädet kuvitella hänet minkä näköiseksi tahansa. Meille turkulaisille hän on tuttu Turun Tuomiokirkon penkereellä olevasta patsaasta, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Oskari Jauhiainen vuonna 1952.
Agricola on kiistattomasti Suomen merkkihenkilö. Hänet tunnemme mm. Suomen kirjakielen isänä. Agricolan kirjoitustyötä vaikeutti se, ettei suomen kieltä ollut koskaan aikaisemmin kirjoitettu. Se oli vain rahvaan käyttämää puhekieltä. Hän joutui keksimään lukuisia sanoja itse ja päättämään, miten kukin sana kirjoitetaan. Hän joutui tekemään valintoja eri murteiden ilmaisujen välillä. Hän itse kertoo, että hänen kielensä mallina oli ensisijaisesti Turun seudun murre, koska Varsinais-Suomi oli ikään kuin muiden maakuntien äiti ja siellä oli Suomen hiippakunnan piispan istuin.
Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että noin 61 prosenttia Agricolan sanoista elää edelleen nykyisen yleiskielen sanastossa. Tuttujen sanojen lisäksi Agricolan kielestä löytyy sanoja, joita ei enää ole, mutta joiden merkitys pienellä pohdiskelulla voidaan arvata, esimerkiksi hypäre merkitsee kukkulaa, lustitarha paratiisia, luutarha hautausmaata, vertaveli toveria ja syläys syleilyä.
Agricola teki myös ensimmäinen suomalaisen aapisen ABC-kirjan. Sitä painettiin kaikkiaan noin 500 kappaletta, ja se toimi yli sadan vuoden ajan lukemisen oppimateriaalina. Lukijoita ei alussa ollut vielä paljoa, eihän maamme väkilukukaan ollut tuolloin kuin vajaat 300 000 henkeä. Lukemista pelättiin pitkään. Lukemaan oppimisen sanottiin olevan pahempaa kuin sian teurastaminen ja tunkion luominen. 1690-luvun alun piispantarkastuksen pöytäkirjassa kerrotaan, että huomattava osa kirkkokansaa juoksi pakokauhun vallassa ulos kirkosta, kun lukutaidon kuulustelu aloitettiin. Laiskat ja huolimattomat lukijat tai ne, jotka eivät jostain syystä edenneet, joutuivat joko jalkapuuhun tai harjoittelemaan kasvotusten piispan kanssa. Agricolan aikana lukemisen ensiaskeleita ottaneet eivät useinkaan olleet vain lapsia vaan aikuisia. Vasta 1600-luvulla alettiin korostaa nimenomaan lasten ja nuorten opettamista. Joissain tapauksissa ikäloppujen puuttuva lukutaito saatettiin helpommin katsoa läpi sormien kuin teinien tapauksessa. Se oli tulevaisuusstrategia aikana, jolloin” uutuus” tarkoitti samaa kuin epäilyttävä.
2
Kielellinen identiteetti on tärkeä osa ihmisen persoonaa, ja sen merkitys korostuu vieraskielisessä ympäristössä. Ulkomaille muuttaneet ymmärtävät äidinkielen merkityksen usein selvemmin kuin ne, jotka käyttävät omaa äidinkieltään päivittäin kaikissa tilanteissa.
Aikojen kuluessa Suomesta on muuttanut yli 1,3 miljoonaa ihmistä maan rajojen ulkopuolelle. Heitä ja heidän jälkeläisiään on maailmalla tätä nykyä arviolta 1,2 miljoonaa. Muuttajat vievät mukanaan myös oman äidinkielensä. Nykyisen käsityksen mukaan ulkomaille muuttavan on tärkeää pitää yllä äidinkieltä, vaikka samalla opiskellaan myös uuden kohdemaan kieltä. On yllättävää, että Suomen kieltä ja kulttuuria opetetaan noin 90 yliopistossa 27 maassa Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa.
Ulkomaalainen ei aina ymmärrä vieraan kielen vivahteita ja sanojen monimerkityksisyyttä samalla tavalla kuin kieltä äidinkielenään osaava.
Mari Manninen kirjoitti eräässä valtalehdessä otsikolla Kolmikielinen maa, että Agricolan teemavuonna on syytä kunnioittaa maahanmuuttajia, sillä he tästä kielestä joutuvat kärsimään. Suomalaiset eivät nimittäin Mannisen mielestä puhu oikeaa suomea paitsi esittäessään poliisille olevansa vesiselviä. Maahanmuuttajan on siis opeteltava myös puhekieli. Suomalaisten suussa sanat lyhenevät käsittämättömiksi. Ulkomaalaiset sanovat, että me puhumme miten sattuu. Paljon motivaatiota tarvitaan, että jaksaa opetella kielen eri muodot. Kovin tuskallista on asua Turun murrealueella. Vaikeaa on ulkomaalaisen tietää, että ”tosso” kirjoitetaan ”ole hyvä” tai että ”Orotiks kaua?” tarkoittaa ”Anteeksi, että myöhästyin” ”Paljonko kello on?” lausutaan ”Ei sul tiätenkä kello o?”.
3
Kun katsoo suomalaista almanakkaa, havaitsee myös kulttuurimme kirjallisen luonteen. Vakiintuneita liputuspäiviä ovat J.L. Runebergin päivä (5.2.), Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä (28.2.), Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä (9.4.) ,Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä (10.10. ), J.V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivä (12.5.) sekä Ruotsalaisuuden päivä, Svenska Dagen (6.11.).
Turun kaupungin uusi, kaunis ja käytännöllinen kirjastotalo on tuorein esimerkki kulttuurin kirjallisesta luonteesta. Kirjastonjohtaja Perälä kiitti kaupungin päättäjiä siitä, että kirjasto nähtiin tärkeänä ja tarpeellisena, laajassa mielessä kirjallisena investointina , vaikka viestintätekniikan kehitys antaisi mahdollisuuden muihinkin ratkaisuihin.
Suomen kielen kehitys, sen aseman vahvistuminen ja lukutaidon saavuttaminen Suomessa oli hidasta. Mutta nyt me olemme maailman parhaimpia lukijoita. Kirjailija, filosofi Martti Lindqvistin mielestä äidinkieli on se sanallinen maailma, joka meissä on alkuperäisin. Se ei ole vain tietty kieli, vaan myös murre, puhumisen tapa sekä muistojen ja sanontojen maailma. Ihmisen pitäisi saada uskoa, rakastaa, sairastaa ja kuolla omalla äidinkielellään.
Agricolan merkitys kaikille suomalaisille, mukaan lukien ulkosuomalaiset ja uussuomalaiset on ollut suuri. Saamme käydä koulua, seurata tiedotusvälineitä ja vaikuttaa omiin asioihimme yhteiskunnassa omalla äidinkielellämme. Agricolan juhlavuoden iskulause Oma kieli – oma mieli on osuva. Oma kieli ja kulttuuri on nykypäivänä tärkeä niin yhtenevässä Euroopassa kuin globalisoituvassa maailmassakin.
Ehkä maisteri Mikael haaveili koko kansan lukutaidosta ja suomenkielisestä kirjallisuudesta. Jos hän voisi nyt arvioida tilannetta, hän saattaisi olla tyytyväinen. Päätän puheeni Agricolan sanoihin, joilla hän perusteli lukemisen ihanuutta: Sillä joka mielellään lukee / on hallussaan taikakeino / muuttaa ikävät hetket, / joita kaikkien osalle tulee, / nautinnon hetkiksi.