Suomalaisten identiteetti – mistä ja miten se on syntynyt?
Suomalaisen sivistyksen esitaistelijan, Suomen markan ja kieliasetuksen suuren miehen Johan Wilhelm Snellmanin (1806-1881) syntymästä on kulunut tänä vuonna 200 vuotta. Snellman oli modernin kansalaisyhteiskunnan rakenteiden kehittäjä, jonka perintö on niin vahva, että se on historian eri vaiheissa kelvannut lähes kaikille aatesuunnille. Snellmanin ajatukset ovat edelleen ajankohtaisia.
Snellman ei kannattanut koulutusta, vaan sivistystä. Hänen mielestään koulussa on opittu jotain vasta silloin, kun käsitetään, että ”sivistysprosessi on koko elämän kattava vakaumus”. Samaa asiaa tarkoitamme nykyään elinikäisellä oppimisella. Snellman arvosteli omaa etuaan ajavia kansalaisia ja kauhisteli ihmistä, joka vain harrasteli henkisiä asioita ja jolle yhteiskunnan edut ovat arvokkaita vain silloin, jos niistä on itselle hyötyä. Snellman kritisoi opintoja, jotka ovat pelkkää kurssien päähän pänttäämistä, tenttien suorittamista ja opintokokonaisuuksien kasaamista. Hän väitti, että tunneilla käydään vain mielistelemässä opettajaa ja opettelemassa hänen mielifraasejaan. Hän pahoittelikin, että usein se kipinä, joka nuorukaisella oli oppiin tullessaan, oli kadonnut, ennen kuin hän jätti koulunsa.
Snellmania hieman vanhempaa Adolf Iwar Arwidssonia (1791-1858) on kutsuttu Suomen ensimmäiseksi kansalliseksi herättäjäksi. Juuri hänen suuhunsa Snellman pani sanat: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia.”
Snellmanin aikalainen Zachris Topelius julkaisi vuonna 1875 Maamme kirjan (Boken om vårt land), jota on pidetty merkittävänä suomalaisen identiteetin rakentajana. Se on muokannut yhtenäistä kansallista omaakuvaa siinä määrin, että osa käsityksistä elää vielä tänäkin päivänä. Maamme kirjaa on painettu 3 miljoonaa kappaletta. Se on eräänlainen kodin kansalliskirja. Topeliuksen idea oli valistaa kansaa ja opettaa nuorisolle isänmaallisuutta kertomalla Suomen maantieteestä, ihmisistä, luonnosta, maisemasta ja menneisyydestä. Alkuperäistä teosta muokattiin eri aikoina ja käytettiin kansakouluissa maantiedon ja historian luku- ja oppikirjana toiseen maailmansotaan asti ja vielä sen jälkeenkin, eli noin 70 vuoden ajan. Mainittakoon, että nykyisen oppikirjan elinkaari on muutama vuosi.
Kulttuurimme on perinteisesti ollut hyvin kirjallinen, lukemista on arvostettu, samoin kirjailijoita. Suomalaisen kirjallisuuden välityksellä olemme saaneet niitä yhteisiä kokemuksia, jotka ovat muovanneet yhteistä käsitystämme siitä, keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me kuulumme, mikä tekee meidät suomalaisiksi, minkä me kaikki tunnemme omaksemme, ja mistä kaikesta saamme yhteiset kokemuksemme ja ymmärryksemme.
Topelius rakensi kansallista identiteettiä alueellisten luonnehdintojen avulla, jotka perustuvat etupäässä kirjalliseen aineistoon. Hänen ansiostaan olemme oppineet monia sanontoja karjalaisista, savolaisista, hämäläisistä ja pohjalaisista: hidas kuin hämäläinen, viekas kuin savolainen, itsepäinen kuin pohjalainen, vilkas kuin karjalainen. Suhtautuminen ilonpitoon ja nauruun on myös erottava tekijä. Nauru on karjalaisten ja savolaisten ominaisuus. Sanotaan, että pohjalaiset häät ovat yhtä iloiset kuin karjalaiset hautajaiset. Varsinaissuomalainenkaan ei juuri naura. Runoilija Heli Laaksonen kertoi pitäneensä omasta mielestään nauruhermoja kutkuttavan luennon, mutta kun kukaan ei nauranut, hän rupesi epäilemään luentonsa hauskuutta. Vasta esityksen loputtua eräs mies tuli sanomaan: ” Kyl niin pal teki mieli nauraa. ”
Tärkeä suomalaisten moraalin ja identiteetin säätelijä on ollut kirkko ja luterilainen uskonto. Sanotaan, että Suomi on maailman luterilaisin maa; yli 80 % väestöstä kuuluu ev.lut.kirkkoon. Kuitenkin vain puolet suomalaisista pitää itseään uskovaisina ja kirkon vaikutus itse suomalaisten elämäntapaan onkin nykyään pieni.
Aivan erityinen suomalaisen identiteetin muovaaja on ollut kielipolitiikka. Suomen kieltä on tällä alueella käytetty koko tuntemamme historian ajan, mutta sen asema ja arvostus ovat vaihdelleet olosuhteiden mukaan.
1800-luvun puolivälissä käytiin kiivaita väittelyitä suomen kielen asemasta. Sivistyneistö puhui ruotsia, ranskaa, saksaa ja venäjää. Suomea käytti vain kouluja käymätön rahvas. Kun korkein opetus ehdotettiin siirrettäväksi pois Helsingistä, ministerivaltiosihteeri Armfelt esitti uhkakuvan, että rakkaassa Suomessamme ei enää muutaman vuoden kuluttua puhuta muuta kun tuota perkeleen kieltä, la langue du Perkelä – kuten hän ranskankielisessä kirjeessään kirjoitti.
Sivistysaate synnytti Snellmanissa vaatimuksen suomen kielen aseman kohentamisesta, vaikka Snellman itse ei koskaan kunnolla oppinut suomea. Hänen aloitteestaan säädettiin Kieliasetus 30.7.1863, jossa suomen kieli julistettiin ruotsin rinnalla tasavertaiseksi virallisena kielenä oikeudessa ja hallinnossa, ja senaatti velvoitettiin huolehtimaan siitä, että viimeistäänkin kahdenkymmenen vuoden kuluttua tämä asetus saataisiin toteutettua. Niinpä sivistyneistön oli vaihdettava kielekseen suomi. Vuosisadan loppupuolella yhteistä kirjakieltä urakoi koko suomenmielinen sivistyneistö.
Kieliolot ovat muuttumassa. Viime vuosina niin suomen kuin ruotsinkielenkin toiminta-alue on kaventunut. Ruotsinkielinen vähemmistö pienenee. Englanti valtaa alaa liike-elämän ja tieteen kielenä. Helsingin yliopistossa on valmisteilla kielipoliittinen ohjelma, jossa turvataan perkeleen kielen – jota yhä kuulee puhuttavan koko maan alueella – paremmat mahdollisuudet säilyä tieteen kielenä muiden kielten rinnalla. On syytä huomata, että ruotsinkieliset oppilaitokset ja korkeakoulut vaalivat ruotsin kieltä tieteenkin kielenä itsestäänselvyytenä, ilman erillistä kielipoliittista ohjelmaa.
Edesmennyt Veikko Sinisalo sanoi, että kieli on meidän isänmaamme. Väitän, että suomalaiset tuntevat ja arvostavat äidinkieltään enemmän kuin koskaan ennen. Kuuluminen laajempaan kulttuuriyhteisöön, EU:hun, on vahvistanut kansallista identiteettiämme ja saanut aikaan äidinkielen vahvan arvostuksen, on se sitten suomi tai ruotsi. Ylioppilaskirjoituksissakin on vain yksi kaikille pakollinen aine ja se on äidinkieli ja kirjallisuus.
Suomalaisuudesta ja suomalaisesta identiteetistä on erityisesti EU:iin liittymisen yhteydessä keskusteltu koko vuosikymmenen ajan. Kansallismielisyys on noussut EU:n myötä. 1900 luvun lopulla, Eskon Ahon pääministerikautena, perustettiin työryhmä arvioimaan Suomen henkistä tilaa ja tulevaisuutta. Tarkoituksena oli mm. selvittää, paljonko menneisyyttä on jäljellä nykyisyydessä. Lopputulos oli paljon. Postmodernin pärskeistä kuoriutui näkyviin kerroksia, jotka eivät meistä lähde ainakaan kulumalla. Kansalliset erikoispiirteet näyttävät vain voimistuvan. Samalla kun kohtaamme muita kulttuureita, pohdimme omaa identiteettiämme. Ajan hengen mukaista on, että menneisyys kiinnostaa. On monia, joiden mielestä saksalaisen säveltäjän Paciuksen Maamme –laulu alkaa tuntua vieraammalta kuin Sibeliuksen Finlandia- hymni, joka sekin on vaihtumassa Hard Rock Hallelujaksi. Nokian ja Muumien jälkeen Lordi vai pitäisikö sanoa voitto Euroviisuissa nostaa Suomi-kuvaa ja kansallista itsetuntoa ennennäkemättömällä tavalla.
Snellmanilaista perintöä on terve kansallinen itsetunto ja ylpeys kansallisista juurista. Jos Snellman eläisi, hän tekisi aktiivista EU-politiikkaa, hän olisi tyytyväinen Suomen viimeaikoina saamasta myönteisestä julkisuudesta, joka huipentui valtalehden otsikoinnissa Suomi, melkein liian hyvä ollakseen totta. Snellman ehkä sanoisi:
Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua, me olemme suomalaisia Euroopassa.