Tämän päivän puheeni koskee biorytmiä, pakkotahtisuutta, temperamenttia ja tietysti hyvää suomalaista koulutusta – aihetta, josta on aina pakko puhua.
Artikkelissaan Aikatauluyhteiskunta (kokoomateoksesta Kirjoituksia Kulttuuriantropologiasta SKS 1996) Matti Sarmela toteaa, että teollinen ja kaupunkimainen yhteiskunta toimii aikataulujen, ohjelmien ja täsmällisen ajankäytön varassa. Hän kysyykin: Istuuko biorytmisi pakkotahtiin? Aikataulutus on nykykulttuurin tärkeimpiä pelisääntöjä, aikataulujen noudattamatta jättäminen johtaisi yhteiskunnan nopeasti kaaokseen. Kouluaika on lapsille ja nuorille kasvamista täsmälliseen ajankäyttöön, lukujärjestykseen. Myös työssä ihmisen on sopeuduttava täsmällisiin työvuoroihin. Täsmällisyys on länsimaiselle ihmiselle arvo sinänsä, kulttuurin kehittyneisyyden ja tehon mittari. Länsimainen tehokkuusihminen tuntee olevansa kehitysmaassa silloin, kun esimerkiksi junat kulkevat päivän tarkkuudella. Satuin kuulemaan viime viikolla radiosta Suomeen jo kauan sitten tulleen maahanmuuttajan haastattelun, jossa hän muisteli yhtenä kulttuurišokkina sitä, että junan lähtöajaksi saatettiin merkitä 10.59. Valtion Rautatiet rikkoutuneine pendolinoineen ja myöhästelevine oikoratajunineen on viime aikoina antanut meillekin tuulahduksia kiireettömämmästä junakulttuurista. Mutta aikataulujen mukaan me kuitenkin elämme. Elämää helpottaa, jos elimistö sopeutuu koulunkäyntiin ja työhön päivällä ja lepoon yöllä.
Nyky-yhteiskunnassa siis aika ”painaa päälle”. Mutta miten erilaiset temperamentit pärjäävät tässä pakkotahdissa? Helsingin yliopiston psykologian laitoksen professori Liisa Keltikangas-Järvinen on tutkinut temperamentin vaikutusta koulunkäyntiin (Temperamentti ja koulumenestys Keltikangas-Järvinen, Liisa. Kustantaja: WSOY 2006). Hän kysyykin, miten koulussa ja työpaikoilla otetaan huomioon hitaus, räiskyvyys, sopeutuvuus, seurallisuus, rauhallisuus, ärsyyntyvyys, ujous tai vaikkapa aamu-unisuus? Kyse on yksilöllisyyden huomioon ottamisesta niin, että jokainen saavuttaisi lahjakkuutensa, motivaationsa ja biorytminsä lähtökohdista käsin mahdollisimman hyvän menestyksen sekä opinnoissa että työssä. Tämä ei tarkoita, että opiskelija tai työntekijä saisi olla miten tahansa tai että hänelle sallitaan mikä tahansa käytös, koska ”hänellä nyt on sellainen temperamentti tai sellainen biorytmi”. Mutta opiskelu- ja työympäristön pitäisi kuitenkin joustaa niin, että vaatimukset ja haasteet voisi täyttää menettämättä sisäistä minuuttaan.
Erilaisen temperamentin huomioon ottamista voi pitää yleisenä suvaitsevuutena. Mutta asia saa lisää painoarvoa siitä, että sillä on todettu olevan merkitystä koulumenestykseen. Temperamentti on synnynnäinen, pysyvä reagoimis- ja käyttäytymistyyli, joka ei ole riippuvainen ihmisen kyvyistä ja älykkyydestä. Nopeus ei ole yhteydessä viisauteen eikä hitaus tyhmyyteen. Nykyisin puhutaan paljon syrjäytymisestä. Keskusteluissa on syytä muistaa, että usein syrjäytymisvaarassa ovat temperamentiltaan hitaat tai yliaktiiviset ihmiset, koska heidän aikakäsityksensä on keskiverrosta poikkeava. Keltikangas-Järvisen mielestä temperamenttia ei voi muuttaa, mutta koulua voi.
Erityisesti te, arvoisat Turun iltalukion abiturientit, olette opiskeluissanne voineet ainakin jonkin verran ottaa biorytminne huomioon. Oppitunnit ovat alkaneet vasta klo 16 jälkeen. Tenttiminen, etä- tai verkko-opiskelun valitseminen on kenties säästänyt teidät monelta rytmihäiriöltä. Melkein kaikissa oppiaineissa teillä on ollut kursseja valitessanne mahdollisuus ottaa huomioon jopa opettajan temperamentti eli olette voineet valita sen opettajan, jonka kanssa kemiat ovat toimineet.
Maailmanpankin tuoreessa julkaisussa tarkastellaan Suomen koulutuspolitiikan kehitystä. Erkki Aho, Pasi Sahlberg ja Kari Pitkänen toteavat katsauksessaan, että hyvän koulumenestyksen reseptissä on neljä ainesosaa: ensinnäkin kaikille yhtenäinen peruskoulu, toiseksi maltillinen koulutuksen uudistusprosessi, kolmanneksi systeeminen ajattelutapa eli näkemys siitä, että koulutusjärjestelmä on sidoksissa koko yhteiskuntaan. Neljäntenä on vakaa toimintaympäristö sekä siihen liittyvä kunnioitus ja luottamus opettajien ja rehtoreiden tietoon ja kokemukseen, jotka viime kädessä tuottavat parhaita käytännön ratkaisuja. Viidenneksi tekijäksi voisi nostaa edellä mainitsemani Liisa Keltikangas-Järvisen tutkimustuloksista löytyneen koulumenestykseen erityisen vahvasti vaikuttavan tekijän, nimittäin itseluottamuksen.
Sen ja koulumenestyksen välinen riippuvuus on ennen näkemättömän suuri. Keltikangas-Järvinen toteaa, ettei ole missään aiemmassa tutkimuksessa tavannut yhtä korkeita korrelaatiokertoimia.
Taannoin oli eräässä ruotsinkielisessä sanomalehdessä ruotsalaisen kirjailijan ja toimittajan John Steinbergin kirjoittama itseluottamustakin sivuava mielenkiintoinen artikkeli, jonka otsikkona oli Är finska så bra och svenska så dåliga? Artikkelin kirjoittaja oli hyvin perillä niin ruotsalaisesta kuin suomalaisestakin koulumaailmasta. Häntä askarrutti se, miksi suomalaiset pärjäävät kaikissa Pisa-tutkimuksissa paremmin kuin ruotsalaiset. Vertaillessaan maittemme koulujärjestelmiä hän huomasi, että koulusysteemeillämme on erilaiset päämäärät. Suomalaisessa systeemissä on jäljellä alkuperäinen tarkoitus eli siirtää kulttuuriperintöä ja edistää perinteisiä perustaitoja ydinaineissa, joita ovat kielet ja matematiikka. Ruotsalaisessa järjestelmässä päämääränä on tukea suvaitsevaista arvopohjaa, kuten demokratian, tasa-arvon, yhteistyön, vastuun ja osallisuuden arvoja. Ruotsalaisten päätyminen tähän ratkaisuun on kirjoittajan mielestä seurausta siitä, että Ruotsissa on suuri määrä maahanmuuttajataustaisia oppilaita. Kirjoittaja pohtii, miten ruotsalaisoppilaat pärjäävät tulevaisuudessa, kun heidän yleissivistyksensä on heikko. Tai miten suomalaisoppilaat ovat varustautuneet tulevaisuuteen, joka vaatii yhteistyötaitoja, luovuutta ja aloitteellisuutta, taitoja, joita suomalainen koulujärjestelmä ei kirjoittajan mielestä suosi. Kirjoittaja päätyy toteamukseen, että paras järjestelmä olisi suomalaisen ja ruotsalaisen järjestelmän yhdistäminen. Enemmän joustoa ja oppilaiden aktiivisuutta Suomeen, enemmän yleissivistystä, johtamista ja seurantaa Ruotsiin.
Suomalaisen ja ruotsalaisen järjestelmän eroa voisi havainnollistaa muutamilla matematiikan tehtävillä, jotka ovat samalla esimerkkejä koulumaailman muutoksista:
Suomessa tehtävä kuuluu näin (esimerkki on 1950-luvulta):
Maanviljelijä myy säkillisen perunoita 20 markalla. Tuotantokustannukset ovat 4/5 hinnasta. Kuinka suuri on voitto?
Ruotsissa tehtävä kuuluu näin (esimerkki on Suomesta 1980-luvulta):
Maanviljelijä myy säkillisen perunoita 20 kruunulla. Tuotantokustannukset ovat 4/5 tästä eli 16 kruunua. Voitto on 1/5 eli 4 kruunua. Alleviivaa sana perunoita ja keskustele siitä toverisi kanssa.
Kansakoulujärjestelmän luominen oli aikoinaan suuri sivistysteko. Kansan sivistystason kohottaminen oli itseisarvo sinänsä, mutta samalla koulutukseen panostaminen takasi kansakuntamme hyvinvoinnin. Perunan olisi osannut mullata ilman luku- ja laskutaitoakin. Investointi koulutukseen oli köyhälle kansantaloudelle suhteessa suurempi kuin nykyisen koulutusjärjestelmämme kustannukset.
Nykyisen järjestelmän aikana kunnat eivät pysty takaamaan laadukasta opetusta ja tasa-arvoisia koulutuspalveluita, vaikka kansantuottomme on hyvän osaamisemme ansiosta korkeimmillaan. Yleissivistystä ei arvosteta. Se ei mahdu enää koulujen tuntikehyksiin. Mikä on viiden miljoonan internetkäyttäjän tulevaisuus, jos meillä ei ole varaa panostaa koulutukseen? Peruspalvelut, kuten koulutus, on hoidettava, joten rahoitus on järjestettävä niin, ettei koulutukseen investoiminen ole riippuvainen kunnan verotuloista.