Ekaluokkalainen Liisa kysyi opettajaltaan: Opettaja, missä sä käyt töissä?
Liisa ehtii kyllä huomata, että opettaminenkin voi olla ammatti, sillä on laskettu, että hän on elämänsä aikana lähes 20 vuotta erilaisissa kouluissa. Opettajien persoonalla on hyvin suuri vaikutus oppilaan myöhempään elämään. Ilokseni on todettava, että iltalukion oppilailta tulee jatkuvasti hyvää palautetta paisti opettajien asiantuntemuksesta myös erinomaisen kannustavasta ja joustavasta asenteesta.
Ei ole myöskään yhdentekevää, minkälaisia arvoja, kulttuuria ja toimintatapoja kouluilla on. Non scolae sed vitae discimus – emme opiskele koulua vaan elämää varten. Tuttu sanonta. Myös meille opettajille se voisi muistuttaa siitä, että emme opeta koulua tai ylioppilastutkintoa varten, vaan opetamme elämää varten. Ihmisen on kouluttauduttava vielä aikuisenakin, jotta hän pysyy elinkeinoelämän rattaana nykyistä pidempään ja tehokkaammin. Koulutus tuntuu olevan ratkaisu työelämän ellei peräti koko yhteiskunnan kaikkiin ongelmiin.
On kuitenkin entistä vaikeampaa arvioida, millainen maailma on esimerkiksi 60 vuoden päästä, jolloin tänä syksynä koulunsa aloittaneet ovat eläkeiässä. Maailmassa, jossa muutosvauhti jatkuvasti kiihtyy, rakenteet pirstaloituvat ja tieto vanhenee nopeasti, koululla on entistä suurempi merkitys ihmisen menestymisen kannalta. Tietojen ja taitojen kartuttamisen lisäksi koulun tulee opettaa ajattelemaan, kyseenalaistamaan, ottamaan asioista selvää eli opettaa oppimaan.
Suomalainen osaaminen on maailmalla tunnettu. Pisa-tutkimuksen tulokset osoittavat, että voimme ylpeillä tasa-arvoisella ja korkeatasoisella koulutusjärjestelmällämme sekä ammattitaitoisella opettajakunnalla.
Koulutusjärjestelmämme on 400-vuotias, jos ajanlasku aloitetaan vuonna 1620 tehdystä ensimmäisestä koululaista. Siitä lähtien suomalaiselle koulutukselle on ollut ominaista jatkuva pidentyminen, laajeneminen, järjestäytyneisyys sekä koulutuksen merkityksen kasvu.
Porin triviaalikoulun rehtori Kraftman totesi vuonna 1748: Maa, jossa on riittävästi ruumiillisen työn tekijöitä, voi hyvin, mutta maa, missä on paljon värillisissä ja silitetyissä vaatteissa kulkevia pikkuherroja, joutuu perikatoon. Onneksi rehtori Kraftmanin ennustus ei ole käynyt toteen. Alkuun koulutusta saivat vain aateliset ja säätyläiset. Porvaristo sai vuoron vuoden 1843 koulureformissa. Viimeisenä koulutuksen piiriin pääsivät talonpojat, torpparit ja muu työväestö. Koulutus näille ryhmille katsottiin tarpeettomaksi, koska he saattoivat päivittäisten töittensä yhteydessä oppia tarvitsemansa taidot. Osittain heidän opettamistaan vastustettiin tietoisesti, koska pelättiin alamaisen kuuliaisuuden horjuvan tietojen lisääntyessä. Toki kansa sai opetusta lukkarinkoulussa, jossa opetettiin alkeellinen lukutaito ja jonka opetuksen tavoitteena oli aikaansaada kuuliaisuus ja kiitollisuus esivaltaa kohtaan. Laajempaa sivistystä saivat vain harvat ja esimerkiksi laskentoa saatiin opettaa vain kaikkein kilteimmille. Jotta yhteiskunta pysyisi onnellisena ja kurjuudessa elävät ihmiset rauhallisina, oli välttämätöntä, että he olivat paitsi köyhiä, myös tietämättömiä. Opettajiksi ehdotettiin jopa muurareita ja kisällejä, koska he olivat talvisin työttöminä. Opettajan parhaita avuja vielä 1800-luvulla olivat köyhyys ja muuhun työhön kykenemättömyys.