Olen ollut onnekas saadessani tutustua moneen kouluun työntekijänä ensin luokanopettajana ja nyt kaksitoista vuotta rehtorina. Aina vaihdettuani työpaikkaa jätin jotain taakseni, otin jotain mukaani ja aloitin uuteen tutustumisen. Nyt olen ollut viisi kuukautta uuden edessä ja kohta uusikaan ei ole enää uutta. ”Alkua ei voi uusia” -sanonta pitää sisällään melkoisen viisauden ja siksi yritänkin työssäni keskittyä näihin alkuihin. Olenko pystynyt työtehtävien paljouden keskellä välittää kouluni työntekijöille, oppilaille ja huoltajille välittämistä? Sitä perustunnetta, johon työni arvomaailma perustuu. Olenko hyödyntänyt riittävästi sitä kokemuspohjaa, jota minulla on vuosien varrella karttunut. Olenko tässä kaikessa pystynyt olemaan aito minä?
Rehtorin työssäni kantavana arvojärjestyksenä on aina ollut oppilaan etu. Vanhempainilloissa olen tämän avoimesti kertonut sivuhuomautuksella, aina kun se on vaan mahdollista. Esimerkiksi koulukuljetuspäätöksissä (joita en enää tässä tehtävässäni tee) rajatapaukset olisi lapsen edun mukaista päättää perheen eduksi, eli myöntää ilmainen koulukyyti. Kunnan intresseissä on hyvä talouden pito ja tasavertaisuuden periaate. Siksi päätöksiä joudutaan tekemään myös oppilaan edun vastaisesti. Henkilökuntaani pyrin toisinaan haastamaan miettimään lapsen/oppilaan etua. Onko maanantaisin tai lomien jälkeen pakko pitää kokeita, vaan voisiko ne siirtää vaikka päivällä eteenpäin. Opettajien pedagoginen vapaus Suomessa mahdollistaa tehdä asioita monella lailla. Sitä kannattaa hyödyntää ja silloin tällöin myös kyseenalaistaa totuttuja käytänteitä. Tämä on tae sille, että koulun toimintakulttuuri kehittyy ja oppiminen sekä hyvinvointi lisääntyy.
Työhaastattelussa nykyiseen pestiini kuului osio toimintakulttuurin kehittämisideoista. Pohjana tälle kysymykselle oli tieto siitä, että toukokuussa alkaa uuden koulurakennuksen rakentaminen. Pystyin ilmeisesti vastauksillani vakuuttamaan haastattelijani, koska kokemusta asiasta oli viimeisten vuosien aikana kertynyt yhtenäiskoulussa työskennellessäni. Olennaisena asiana koulukulttuurin kehittymisessä pidän henkilöstön tahtotilaa. Reksin tehtävänä on ohjailla prosessia niin, että mahdollisimman monella on kuitenkin turvallinen olo muutoksen keskellä. Luonnollisesti on haasteellista tarkastella jokaisen omaa suhtautumista kehittämisen mukanaan tuomiin muutoksiin ja yrittää prosessin aikana olla avoin. Avoimuus saattaa näyttäytyä joskus arvostelevana kritiikkinä tai sitten hiljaisena käytäväjupinana asioista, jotka eivät mene oman tahdon mukaisesti. Johtaminen näissä tilanteissa tulee olla yhdessä johtamista, jossa roolia ottaa myös johtoryhmä ja vara- tai apulaisrehtori. Muutos ei saisi henkilöityä yhteen ihmiseen, vaan siinä tarvitaan kaikkia.
Syksyn aikana tuleva koulurakennus on saanut arkkitehtien pöydällä lähes lopullisen muotonsa. On ollut mukavaa antaa omaa osaamistani projektin käyttöön ja hyödyntää muutaman viime aikana saamaani kokemusta. Suunnitteluvaihe on koulurakentamisen tärkein vaihe. Sen aikana luodaan tulevaisuutta ja pyritään näkemään jopa kolmenkymmen vuoden päähän. On ollut jälleen kerran hienoa huomata, että rakennusalan ammattilaiset ottavat tulevien käyttäjien kommentit huomioon. Koulumme henkilöstö ja ennen kaikkea pedagoginen ryhmä on päässyt kommentoimaan suunnitelmia projektin alkuvaiheesta alkaen. Oman panokseni olen antanut lähinnä pohjakuvien viimeistelyssä ja kokonaisuuden hahmottamisessa. Jonkin verran täytyy olla myös olla visiota toiminnan vaikutuksesta suunniteltuihin tiloihin. Miten oppilaat mahtuvat riisumaan ulkovaatteensa? Missä henkilökunta pitää kokouksensa? Mistä kautta huoltajat tulevat tapaamaan koulusihteeriä? On merkityksellistä, että kaikkia käyttäjäryhmiä kuullaan ja otetaan heidän kommenttinsa huomioon. Kompromisseja on kuitenkin tehtävä ja jokainen toive ei valitettavasti toteudu. Hyvällä suunnittelulla ja riittävällä taloudellisella panostuksella saadaan aikaiseksi hyvin toimiva koulu. Sellainen, jossa oppilaiden etu toteutuu motivoituneiden aikuisten ohjauksella.
Uudet tuulet siis puhaltavat työssä koko koulunmäellä. Olen antamassa muutokselle rehtorin kasvot ja toiminnan kehittymisen mahdollisuuden. Yksin en sitä pysty tekemään, vaan tarvitsen mukaani koko työyhteisön. Vaikka moni asia kehittyy, kaikki ei kuitenkaan tule muuttumaan. Viikonlopun hiihtolenkillä kohtasin taas sitkeän, iloisesti hymyilevän vanhuksen lumettoman tauon jälkeen. Naisen habitus tai hiihtotyyli ei ollut muuttunut, mutta nähdäkseni hänellä oli uudet sukset. Voi kun itsekin olisin tuossa iässä noin hyvässä kunnossa, että pystyisin hiihtämään pitkiä lenkkejä ja muistelemaan ”uutta” koulua. Ehkä seuraavalla lenkillä rohkenen pysähtyä hänen kanssaan juttelemaan.