Mukavassa pienessä kunnassamme tapahtuu kaikenlaista. Paikallislehdestä saamme lukea konserteista, taidenäyttelyistä, eri ikäisten retkistä ja muista ajankohtaisista aiheista. Uutisoinnin lomaan putkahtaa silloin tällöin juttuja myös sellaisista asioista, joita en haluaisi lukea. Uimarannan koppeja on töhritty, lasten leikkivälineitä tuhottu, pulloja rikottu, mopolla paettu poliisia jne. Vuoden aikana olen saanut myös lukuisia soittoja kuntalaisilta ja paikallisilta kauppiailta siitä, että nuoriso on käyttäytynyt törkeästi ja häikäilemättömästi vapaa-aikanaan. ”Ettekö te saa niitä lapsia kuriin siellä koulussa?”
Huolestuneen vanhuksen soitto etenee yleensä hyvin samalla kaavalla. Esittelyiden jälkeen he kertovat tarinaa siitä, kuinka nuorisojoukko on tehneet kodissaan olevalle vanhukselle häirintää tavalla tai toisella. Välillä on koputeltu ikkunoihin tai oviin, välillä heitelty rivitalon pihalla muovituoleja, sotkettu istutuksia… Tarinan kertomisen aikana vanhuksen verenpaine on noussut ja usein kertominen päättyy itkuun. Saan kuulla pahoittelut siitä, että ollaan kiihdyksissä ja joku on kertonut joutuvansa muuttamaan muualle, jos tilanne ei helpotu. Lähes kaikissa tarinoissa nuori tekojensa päätteeksi haistattelee vanhukselle ihan päin naamaa. Yhteydenoton viesti minulle rehtorina on selkeä, auta ja laita lapset kuriin.
Paikalliset kauppiaat ovat myös hiukan voimattomia nuorten toilailujen kanssa. Nuorisojoukko saattaa estää asiakkaita tulemasta kauppaan, siirtelevät kylmätavaroita kaupassa vääriin paikkoihin ja myös varastelevat. Kauppiaiden yhteydenotot haastavat yhteistyöhön, mutta millä aktiivisuudella tähän on tartuttava.
Puhelinsoittojen aikana jään usein pohtimaan rooliani rehtorina. Kuuluuko minun olla se kaikkivoipa henkilö, joka ottaa koppia myös näistä vapaa-aikana tapahtuneista tilanteista. Koska tekijät saattavat löytyä viereisestä koulutalosta tai jopa omasta koulusta. Onko minulla moraalinen selvittelyvastuu joka tapauksessa, vaikka asia kuuluu toisille viranomaisille. Olen välillä aika hämmentynyt siitä, että puhelimen toisessa päässä oleva henkilö aidosti luulee minun pystyvän lopettamaan häiriökäyttäytymisen. ”Puhukaa siellä koululla niiden oppilaiden kanssa, ketkä tällaista tekevät.” Lähes jokaisen puhelun aikana kysyn, soititteko poliisille tai vartijalle tilanteesta. Teittekö rikosilmoituksen? Aina lupaan kaikesta huolimatta laittaa viestiä henkilökunnalle ja toivottelen soittajalle, että häiriökäyttäytyminen loppuisi. Puhelut loppuvat hyvässä hengessä ja ainakin soittajalla on kevyempi olo.
Kuuntelin taannoin keväällä pakollista esihenkilövalmennukseen liittyvää videoklippiä, jossa kouluttaja pohti esihenkilön roolia. Mieleen sieltä jäi sana ongelmanratkaisuautomaatti. Kuudentoista rehtorivuoteni aikana olen hyvin useasti joutunut tilanteeseen, jossa alaiseni (opettaja tai koulunkäynnin ohjaaja) tuo minulle ongelman ratkaistavaksi. Joskus se on pulmallinen asia ja joskus kyse on oppilaan käytöksestä tai huoltajan vaatimuksista. Etenkin kuluneena lukuvuotena olen pohtinut, millä intensiteetillä tapauksiin on syytä tarttua. Onko minun oltava kaikkivoipa ja ratkaista kaikki asiat? Kouluttajan ohje oli, että kuuntele ja vahvista henkilön omaa ajatusta tilanteen ratkaisemiseksi. Sen jälkeen rohkaise seuraavan kerran hoitamaan asia itse. Kuulostaa hyvältä ohjeelta, mutta ihan aina ei toimi. Isossa henkilöstössämme on luonnollisesti hyvin erilaisia opetusalan ammattilaisia. Jotkut ovat hyvin itseohjautuvia ja joidenkin kanssa saan olla tekemisissä arjessa enemmänkin. Ihan aina ikä ja kokemus ei ole tae. Onko jatkuva tavoitettavuus rehtorin ainut mahdollisuus hoitaa pestiänsä menestyksekkäästi?
Koulumme pedagoginen visio/tavoite on pariopettajuuden lisääminen ja yhdessä tekeminen. Ikäluokat ovat jakautuneet eri kyliin, pienempiin yksiköihin, jossa oppilaita on 60-120. Kylässä on 5-10 aikuista, riippuen kylän koosta. Uuden koulurakennuksen myötä olemme kehittäneet kylien toimintaa niin, että ne ovat mahdollisimman omavaraisia. Työn suunnittelu, materiaalien tilaaminen ja käyttäminen sekä pienemmät tapahtumat hoituvat kylissä. Tavoitteena on ollut, että myös pulmalliset tilanteet pystyttäisiin hoitamaan siellä. Poissaolojen paikkaaminen, haasteelliset oppilaat ja niiden tukeminen on arkea, johon ulkopuolisia ei välttämättä tarvita. Olemme vielä kuitenkin matkalla tähän ja rehtoriakin silloin tällöin tarvitaan käymään keskusteluita henkilöstön ja oppilaiden kanssa. Onhan se osa tehtävääni.
Rehtorin työssä joudun usein pohtimaan prioriteetteja. Vuosien aikana järjestykseksi on vakiintunut: ensimmäisenä oppilas, toisena henkilöstö, kolmantena huoltajat ja vasta sen jälkeen muut tehtävät. Olen yrittänyt haastaa henkilöä pohtimaan, mikä on arjessa oppilaan etu. Se voi olla sopiva lukujärjestys, ryhmä, viestintä, haasteet tai ilmapiiri. On ollut hienoa huomata, että monet opettajat näkevät paljon vaivaa luokkahenkeen ja hyvinvointiin. Siihen, että oppilas kokee olevansa tasavertainen ja pidetty ryhmän jäsen, josta koulunkin aikuiset välittävät. Se ei aina tule ihan itsestään, vaan siihen pitää ponnistella yhteistyöllä kotien ja muidenkin toimijoiden kanssa. Jakamalla asiat helpottuvat ja yhteisellä suunnittelulla päästään toivottavasti tilanteeseen, jossa kenenkään ei tarvitse kokea olevansa kaikkivoipa. Ei rehtorinkaan.