Voi sitä tyytyväisyyden määrää, kun isä 70-luvun puolivälin maissa toi tuliaisia Helsingistä työmatkalta. Paperisesta pussista paljastui aidosta nahasta valmistettu, kiiltävillä soljilla varustettu partiovyö. Pyöreän lukkosoljen kehällä oli teksti: Ole valmis. Tunnus oli toki tuttu jo aiemmin, mutta vartionjohtajana toimivalta veljeltäni vielä varmistelin: ”Mihin pitää olla valmis?” Hän kertoi tunnuksen syntyhistorian 1900-luvun alusta ja Baden-Powellin ajatuksen siitä, että partiolaisen tulee olla valmis auttamaan, valmis toimimaan oikein ja valmis kohtaamaan elämän haasteet. Siinäpä oli pienelle pojalle haastetta loppuelämäksi…
Viimeisen vuoden aikana medioissa on ollut isona teemana varautuminen. Maailman hullunkurisuuden takia kansalaisia kehotetaan varautumaan erilaisiin poikkeustilanteisiin. Vaikka maamme ei käy sotaa minkään toisen valtion kanssa, heijastusvaikutukset ovat olleet konkreettisia. Yksityisiä henkilöitä ja yhteisöjä on laitettu pakostakin miettimään, miten turvataan esim. ravinnon ja puhtaan juomaveden saanti poikkeusolosuhteissa. Yksityistaloudet varautuvat tähän hankkimalla varmuusvarastoja, mutta miten on vaikka kuntien ylläpitämien koulujen laita. Alkukesällä vietimme kunnan rehtoreiden kanssa puolipäiväisen miettimällä toimintaohjeita poikkeustilanteiden varalle. Täyttelimme valmiita toimintakorttipohjia ja pohdimme todennäköisyyksiä tiettyjen uhkien toteutumiselle. Jokaisen kortin kohdalla kävin lyhyen pohdinnan itseni kanssa konkreettisista toimistani poikkeustilanteen ollessa päällä. Kuinka turvaisin yli seitsemänsadan oppilaan ja aikuisen hyvinvoinnin silloin? Olisinko valmistautunut riittävästi etukäteen tähän kaikkeen?
Fyysinen varautuminen erilaisine tarvikkeineen ja tuotteineen on varautumisen perusedellytys. Henkisen varautumisen (asenne, koulutus, toimintaohjeet) osuus on kuitenkin kaikkein tärkeintä, jotta poikkeustilanteista selvitään mahdollisimman hyvin. Koko työurani aikana niin opettajana kuin rehtorinakin olen aika ajoin heittäytynyt pohtimaan yksilöiden toimintaa silloin, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Retkisuunnitelmia hyväksyessäni olen käynyt mielessäni uhka-arvioita tiettyjen toimintojen (esim. oppilasryhmän uiminen järvessä) yhteydessä. Opettajia olen yrittänyt haastaa tähän samaan jopa ihan arjen toiminnoissa kouluissa. Kun olemme virkamiehinä vastuussa lasten turvallisuudesta, jopa kauhuskenaarioiden miettiminen voi olla joskus tarpeellista. Tällainen ajattelu voi toki johtaa myös siihen, että liiallinen pelko karsii kokemuksellista toimintaa pois oppilailta. Siihen ei olisi kuitenkaan syytä mennä, koska elämään oppimista tapahtuu paljon myös koulun seinien ulkopuolella. Olkaamme kuitenkin siis valmiita toimimaan oikein erilaisissa tilanteissa, antamatta pelolle sijaa.
Nykyhetki haastaa lapsiakin henkisesti huomattavasti enemmän kuin vuosikymmeniä sitten. Älylaitteet tuovat tehokkaammin maailman kauheudet kaikenikäisten nähtäväksi ja kuultaviksi. Viime vuosina olemme tottuneet siihen, että uutiset pursuavat konflikteja, luonnonmullistuksia, ilmastomuutosta, nälänhätää ja kaikkea kurjuutta. Tahtomattaan myös lapset joutuvat osallisiksi perusturvallisuutta horjuttavien aiheiden pariin. Vanhempien roolin ohennuttua joidenkin lasten kohdalla, yhä enemmän huudetaan koulun puoleen kokonaisturvallisuutta luovana instituutiona. Toivotaan, että opettajat käsittelevät oppitunneillaan kaikki lasta kuormittavat aihepiirit ja mietityttävät asiat jopa yksilöllisesti. Samalla on painetta saada kansakuntamme lukutaito, matematiikka ja muut tärkeät taidot uuteen nousuun, jotta pärjäisimme Pisa-tuloksissakin. Opettajat (ja rehtorit) ovat paljon vartijoita. Tehtävien, toiveiden ja vaatimusten paljouden keskellä avain selviytymiseen on priorisointi. Tämä ei ole aivan yksinkertaista ja se vaatii suunnitelmallisuuden lisäksi tilannetajua. Jos oppilaat tulevat välitunnilta jonkun heitä kuohuttavan asian vallassa, matematiikan tehtävien pariin ei ole syytä siirtyä ennen tilanteen selvittelyä. Tämä toimintamalli vahvistaa hyvinvointia ja oppimista, juuri tässä järjestyksessä. Olkaamme aikuisina esimerkkinä siihen, että hankalillakin asioilla on tapana järjestyä. Mallintakaamme ja kertokaamme tarinoita tilanteista, joissa pystymme kohtaamaan elämän haasteet.
Viime vuosina olen yhä useammin todennut, että olemme koulussa palveluammatissa. Haasteellisten tilanteiden keskellä on vaara, että tämä saattaa unohtua niissä hetkissä, joissa tunne vie meitä järkeä enemmän. Huoltajat ovat tulleet yhä vaativimmiksi ja haastavien oppilaiden kanssa pärjääminen kysyy ammattitaidon lisäksi asennetta. Olen mielistynyt erityisopettajilta kuulleeseen lauseeseen haastavassa oppilastilanteessa: ”Kuinka voin auttaa sinua rauhoittumaan?” Tällainen suhtautuminen osoittaa sen, että oppilaat eivät ole asiakkaita, vaan paljon enemmän. Yksilöitä, joita haluamme kasvattaa ja auttaa vaikeiden tilanteiden läpi. Jättämällä tällaisia positiivisia muistijälkiä lapsiin, toteutamme perustehtäväämme auttamista oppimisen lisäksi.
Olen ollut kouluissa töissä kohta 38 vuotta. Niistä noin puolet luokanopettajana ja viimeinen puolisko rehtorin työtä tehneenä. On ollut vaiherikas ja antoisa matka tutustua kahdeksan koulun toimintakulttuureihin ja lähes kahteen sataan koulun aikuiseen oppilaiden lisäksi. Viimeinen kuuden vuoden pesti on pitänyt sisällään ison toimintakulttuurin muutoksen johtamisen ja kaksi suurta koulurakennushanketta. Nämä kaikki vuodet ovat kasvattaneet minuakin ja kirkastaneet sitä pienelle pojalle annettua tehtävää: Ole valmis. Olen pyrkinyt auttamaan, toimimaan oikein ja olemaan valmis kohtaamaan elämän haasteet. Nyt työ on kuitenkin tehty ja on aika siirtyä sivuun, eläköityä. Kiitän sinua, uskollinen lukijani, näistä satunnaisen rehtorin vuosista ja toivon sinulle viisautta ja auttamisen tahtoa toimissasi. Satunnainen rehtori vaikenee ja muuttuu satunnaiseksi papaksi.