Kaksi viikkoa sitten hiihdimme jälleen ”tutun” veteraanihiihtäjän kanssa vastakkain viikonlopun lenkillä. Hyvissä ajoin ennen sivuuttamista valitsin hymyvalikostani sen kaikkein leveimmän hymyni, mitä kohmeisista poskista vaan lähti irti. Ihan kohdalla sanoimme lähes yhtä aikaa: Hei! Mitä lie nainen oli miettinyt aikaisemmista kohtaamisista? Oliko kirjoittanut omaan päiväkirjaansa keski-ikäisistä miehistä, jotka ihonmyötäisissä hiihtopuvuissaan ja sykettä mittaavissa urheilukelloissaan yrittävät olla lähes iivoniskasia, tai ainakin juhamietoja. Oliko muistellut omaa työelämäaikaansa, jolloin maailma oli erilainen ja ei ollut aikaa viilettää laduilla ja baanoilla. Olen melkein varma siitä, että hän kuitenkin muisti minut. Miehen, joka katsoi lempeästi muttei sanonut mitään. Oliko hänkin päättänyt ottaa ensiaskeleen latuetiketin noudattamisessa?
Ensi lukuvuoden suunnittelu on semitäysillä menossa. Lautakunnan seuraavan kokouksen esityslistalla on esimieheni esitys tuntijaosta, jota rehtorikunta on viilannut viimeiset viikot. Tason säilyttämistä, toimintojen tiivistämistä vai jotain ihan muuta. Ainakin joustamista ja lopputulokseen joka tapauksessa sopeutumista. Niillä korteilla pelataan, jotka käteen jää. Hyvä käsi, hyvät mahdollisuudet. Heikompi käsi, haastetta enemmän löytää hyvät mahdollisuudet. Henkilöstö on saanut täytettäväkseen kunnan osaamiskyselyn ja reksin lähettämän ”Kirje joulupukille”-tyylisen toivelapun ensi lukuvuotta koskien. ”Toivoisin, että tuntini alkaisi aina aikaisin. Että ei olisi hyppytunteja. Tiimilläni olisi yhteinen suunnittelutunti hyvässä paikassa iltapäivää. Kaikki luokkatasot käy. Kyllä sinä entisenä opettajana tiedät, mitä opettajat yleensä toivovat.” Jotkut toiveet toteutuvat ja joissain toiveissa oppilaiden etu ajaa henkilöstön edun päälle. Edunvalvojan tehtävän mukaisesti rehtori yrittää myös nähdä koko työyhteisön edun yksilön edun lävitse. Sitä voisin kutsua vaikka toimintakulttuurin muutokseksi. Sellaiseksi useamman vuoden mittaiseksi suunnitelmaksi, joka koostuu mm. henkilöstön toimivasta tiimirakenteesta ja yhteiseen päämäärään pyrkivästä tahdosta. Sitä voisi kutsua myös visioksi.
Talon rakentaminen alkaa tontin raivaamisen jälkeen aina perustusten teolla. Se on tehtävä huolella, jotta seuraavien työvaiheiden kanssa ei tule ongelmaa. Pedagogisen talon onnistumisen pohjana on myös perustukset, tahto ja tavoite. Mitä useampi henkilöstön jäsen on sitoutunut näihin, sen helpompaa toimintakulttuurin rakentaminen on. Koulun suunnitteluvaiheessa on ollut havaittavissa henkilöstön erilainen suhtautuminen uuteen. Kaikki ovat iloisia siitä, että saadaan uusi koulurakennus. Vaan jotkut ovat valmiit osallistumaan pedagogiikan pohtimisen kautta toimintakulttuurin muutokseen. Tämän haasteen kanssa rehtorit joutuvat painimaan, minä mukaan lukien. Mitkä ovat niitä pakotettuja ensiaskeleita, joita kaikkien olisi hyvä ottaa. Mitkä asiat sujuvat luonnostaan muutoksen keskellä ilman suurempia huolia? Mielestäni toimiva tiimirakenne ja siinä toisilleen sopivat ihmiset ovat todella tärkeät toimintakulttuurin peruselementit. Vaikka kaikkien kanssa pyritään tulla toimeen, se ei aina riitä. Ennen uuteen rakennukseen siirtymistä tiimejä on syytä viilata ja laittaa henkilöt paikoilleen. Niin hyvin kuin se vain on mahdollista. Siksi toivelapussa oli kysymys, kenen kanssa haluaisit samaan tiimiin.
Luen iltalukemisena itselleni nuoren futuristin uutta kirjaa tulevaisuuden taidoista. Tulevaisuus on lähempänä kuin aavistammekaan ja siksi meidän tulisi olla hereillä jo nyt. Yksi lukujärjestykseen merkitty taito on tarinan kerronta. Uskallan väittää, että jokainen meistä muistaa varmasti jonkin hetken ja tarinan, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleemme. Joillekin se on isovanhemman kertoma juttu menneistä ajoista ja joillekin se voi olla vaikka nuoren urheilijan traaginen lasketteluturma kuntoutumisprosesseineen. Tarina, joka ei unohdu ja johon voi aina tarvittaessa palata. Opettajana ja rehtorina ollessani olen hyödyntänyt tarinan kerrontaa monituisia kertoja. On ollut myöhemmin hienoa kuulla, että tarinani oli koskettanut kuulijaa ja se muistetaan pieniä yksityiskohtia myöten. Olen ollut etuoikeutettu, että minulla on ollut mahdollisuus jatkaa sitä vuosituhansia vanhaa perinnettä, joka pysäyttää kuulijansa. Tarinat vaativat syntyäkseen aina jonkun arvoisensa tapahtuman. Olisi hienoa, että uuden koulun tarina olisi sellainen, jota kerrottaisiin kasvutarinana ensiaskeleista toimivaan kokonaisuuteen saakka.
Haluan olla osa tuota vielä kirjoittamatonta tarinaa!