Uusi aika

Tänään maanantaina kääntyi uusi lehti koulumme historiassa, kun aloitimme kevätlukukauden uusissa tiloissa. Asetuin aamulla nojaamaan pehmeään kalusteeseen eräässä kylässä (solussa) ja halusin nähdä oppilaiden sisääntulon. Ensimmäiset oppilaat saivat liukkaasti kenkänsä kenkäeteisen telineille ja vaate-eteisen naulakoihin vaatteensa. Oppimistiloihin siirryttyään jotkut jo kurvasivat omalle kaapille laittamaan reppua sinne. Miten tämä oli mahdollista? Tilathan otettiin vasta nyt virallisesti käyttöön ja kaapeissa ei ollut muuta kuin kolminumeroinen luku. Ai niin, oppilaathan kävivät vierailemassa tiloissa jo ennen joulua ja jotkut opettajat kertoivat oppilaille jokaisen oman kaappinsa numeron. Innostuneet silmät skannailivat uutuuttaan valkoista hohdettaan antavia seiniä ja keskusaukion sohvat saivat jo ensimmäiset istujat.

Mitä sää reksi täällä teet? Olisin voinut vastata, että olen täällä töissä. Tyydyin kuitenkin asiallisesti kommentoimaan, että halusin nähdä alun. Sitä kun ei voi koskaan uusia. Aamuhetkeä oli edeltänyt työntäyteiset kaksi viikkoa joulun jälkeen, jolloin koulunkäynnin ohjaajat olivat opettajien ohjeistuksen mukaan sijoittaneet tavaroita kaappeihin. Sitä ennen jokainen lähetyslista piti tarkistaa mahdollisten virheiden takia, koska niiden mukaan tavarat maksetaan. Ja niitä listoja on tarkistettu ihan huolella. Uuden koulun perustaminen ei ole ihan pikku juttu ja oman osansa siitä on saanut reksikin. Hommiini on koko syksyn ajan kuulunut erilaisten tilausten organisointi kaiken muun puuhan ohella. Kilpailutukset ovat onneksi hoitaneet muut ja käytössäni on ollut pedagoginen ryhmä. Heidän tehtäväkseen yhdessä kyläpäälliköiden kanssa on jäänyt tehdä ehdotukset tilattavista koulutarvikkeista ja kädentaitojen materiaaleista. Ehdotusten pohjalta budjettiseulan läpi käyneenä tilaukset on toimeenpantu koulusihteerin tilausnappia painamalla. Meidän reksien tehtäväksi on katsella isoa kuvaa ja varmistaa kokonaisuuden toteutuminen.

Joulun ja loppiaisen välissä koululla on tapahtunut muutakin. Vuonna 1976 rakennettu koulurakennus on sovittu purettavaksi ja koulun irtaimisto poistettavaksi ennen huhtikuuta. Arjessa aikaa tälle ei ole, joten se tehtiin kahden viikon aikana oppilaiden ja opettajien loman aikana. Kaikkea vanhaa tavaraa tarjottiin myyntiin ja kyläläiset pääsivät paikan päälle tekemään hankintoja. Niin kelpasivat ostajille vanhat telluuriot kuin presidenttien kuvatkin. Harvalle kelpasi vuosikymmeniä vanhat kalusteet, joilla ei ole historiallista arvoa. Ostaisitko sinä kotiisi sellaisia? Yhteistuumin kunnan virkamiesten kanssa tehtiin aikoinaan viisas päätös, että vanhasta rakennuksesta ei siirretä tavaroita uuteen rakennukseen. Haluttiin saada turvalliset olosuhteet niin oppilaille kuin henkilökunnallekin puhtaiden tavaroiden myötä. Siinä nyt onnistuttiin!

Vanhat rakennukset pitävät sisällään tarinoita ja jos seinät osaisivat puhua, meillä olisi paljon kuultavaa. Osa tarinoista solui käsieni kautta tietosuojaroskikseen, kun setvin edeltäjieni ja omia papereita. Oppilaiden riitojen selvittelyitä, huoltajien kärkeviä viestejä ja onneksi myös konfliktien onnistuneita ratkaisuja. Huolia ja hyvinvointia tukevia ratkaisuja. Omat tarinansa olivat tietenkin henkilöstöön liittyvät ratkaisut, virkavalinnat, tehtävien vaativuuden arvioinnit ja toiveet seuraavasta lukuvuodesta. Pysäyttävää oli heittää pois kaikki vanha ja sulkea yksi aikakausi taakseen. Varmasti enemmän tunteita aiheuttavaa on ollut niillä opettajilla, jotka ovat olleet talossa kauan. Vuosien saatossa kokoama monistearkisto kun ei nyt päässytkään mukaan uuteen rakennukseen ja se piti hävittää tai viedä kotiin. Mitähän se puoliso tuumaa, kun usealle pahvilaatikolle pitäisi löytää paikka varastosta, joka on jo nyt ihan täynnä. Olenko valmis heittämään vanhat materiaalit pois?

Uusi rakennus ja uusi mahdollisuus. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka pystyvät suhtautumaan omaan tekemisiinsä ja ajatuksiinsa kriittisesti. Näille ihmisille on helpompi jättää kuin jämätä. Koskee se sitten tavaroita tai henkistä puolta. On niin helppoa tehdä asiat samalla tavalla kuin on aina tottunut tekemään. Onneksi henkilöstöllemme tarjoutuu nyt ainutlaatuinen tilaisuus kyseenalaistaa vanha toimintakulttuuri ja löytää uutta näkökulmaa oppimiseen ja sosiaalisuuden kehittymiseen. Avoimemmat yhteiset tilat haastavat aikuisia tekemään enemmän yhteistyötä toistensa kanssa ja olemaan aito tiimi, kylän aikuiset. Siihen kun saamme vielä oppilaiden osallisuutta mukaan, opetussuunnitelman yhdessä oppimisen henki toteutuu.  Olemme erittäin etuoikeutettuja, koska saamme työskennellä tiloissa, jotka mahdollistavat tämän. Ydinkysymys on kuitenkin se, haluammeko tehdä yhteistyötä aidosti.

Pakottamalla ei synny hyvää ja oivaltavan oppimisen kautta muutos on mahdollinen. Kaikkea vanhaa ei ole tarkoitus hylätä ja monet ryhmädynamiikkaan liittyvät lainalaisuudet ovat vuosikymmenistä toiseen samanlaisia. Keskiöön nousee aito välittäminen ja erilaisuuden hyväksyminen. Kaikkia ei voi kohdella samalla lailla, vaikka samat säännöt jokaisella onkin. Yhä enemmän haluaisin nähdä ja kuulla keskustelevaa oppimista ja kasvatusta. Sellaisia dialogeja, jossa lapsi ja aikuinen voivat turvallisessa ilmapiirissä ihmetellä ja tehdä johtopäätöksiä. Olla saman asian äärellä ja antaa yhteiseen hetkeen aikuisen asiantuntijuutta ja lapsen innokkuutta. Haluaisin olla näiden hetkien mahdollistaja joskus vaatimalla, joskus tukemalla ja joskus jopa itse osallistumalla. Elää koulussa uutta aikaa.