Viime viikolla ennen koulumme syyslomaa olin kierroksella uudessa rakennuksessamme tsekkailemassa reklamaatioon johtaneita puutteita. Yhdessä kylässä tapasin pienen silmälasipäisen eppuluokkalaisen pyörittelemässä Rubikin kuutiota. Kysyin häneltä, miksi hänellä oli sellainen mukana. Lelupäivä. Jatkokysymyksellä selvitin hänen taitoaan ratkaista kuutio valmiiksi saakka. Pienen viiveen ja pyöräytyksen jälkeen hän näytti yhtä tahkoa, joka oli kokonaan vihreä. Hän jatkoi kertomistaan Youtuben ohjeista, jolla kuka vaan pystyy ratkaisemaan kuution arvoituksen. Sanoin hänelle, että olen joskus kokeillut ratkaista kuutiota (ilman ohjeita) onnistumatta siinä. Onnistuuko silmät kiinni? Kyllä, hän vastasi.
Syksyn aluksi kävimme läpi opetushenkilöstön vuosittaisen Tehtävän vaativuuden arvioinnin (TVA) prosessin. Opettajien lomakkeessa oli täytettävänä haastavuutta niin oppilasmäärissä, tuen portaissa, opetusryhmissä ja vastuutehtävissä. Rehtorina tarkistin annettuja suureita ja yritin luoda kuvaa, millaisista opetusryhmän oppilaista on kyse. Kaikista haastavimmista oppilaista minulla oli jo kokemuksia jutteluhetkien ja oppilastapaamisten myötä, mutta suurinta osaa reilusta seitsemästä sadasta oppilaasta en ollut henkilökohtaisesti tavannut. Wilman merkinnät avasivat joidenkin oppilaiden tilanteita, mutta osa luokkien haastavuudesta jäi utuiseksi. Jäin pohtimaan silloin ja pohdin edelleen, mikä on opettajan opetus- ja kasvatustyylin osuus haastavuuden kokonaisuudessa? Voiko olla niin, että joku toinen opettaja ei kokisikaan tiettyä oppilasryhmää haastavaksi. Onko haastavuus osittain henkilökohtainen suure?
Nykykoulu vaatii oppilailta ja henkilökunnalta enemmän kuin aiemmin. Informaation lisääntyminen, digitaalisuus ja priorisointi haastavat meitä pitämään fokuksemme oikeissa asioissa, jos tahdomme pysyä vauhdissa mukana. Merkittäviksi asioiksi nousevat myös asenteemme, tahtomme ja sinnikkyytemme kohdata vaativia tehtäviä. Kuinka osaisimme opettaa tätä kouluissamme? Antaako meidän opettajankoulutuksemme valmiuksia uusille opettajille ja kuinka täydennyskoulutus sekä koulujemme toimintakulttuurit tukevat tätä. Uskaltavatko opettajat ottaa riskejä kokeilemalla uusia opetusmenetelmiä? Haluavatko koulun aikuiset aidosti itse oppia uutta? Silloin tällöin pysähdyn pohtimaan myös omaa suhtautumistani haasteellisiin tehtäviin ja tilanteisiin. Iän myötä mukavuuden halu valitettavasti liian usein voittaa tiedon ja taidon nälän, joka on hiukan itseänikin huolestuttavaa. Onko vähempikin ponnistelu riittävää? En kai omalla esimerkilläni välitä alaisiini tai jopa oppilaisiin laimeaa suhtautumista oppimiseen ja uuden kohtaamiseen? Omat suurimmat henkiset palkintoni olen kuitenkin saanut tilanteissa, joissa olen joutunut panostamaan sinnikkäästi uuden taidon oppimiseen tai tietyn suoritteen toteuttamiseen. Viime vuosilta esimerkkeinä uudet hallintojärjestelmät, koulurakentaminen ja kestävyysurheilun suoritukset. Voidaan rehellisesti sanoa, että epämukavuusalueella tapahtuu paljon oppimista.
Yleisesti on todettu, että viestintä on vaikea laji. Hyvän viestinnän tunnusmerkkejä ovat oikea-aikaisuus, saavutettavuus ja täsmällisyys. Elämme yhteiskunnassa, joka perustuu nopeaan viestintään niin työpaikoilla kuin vapaa-aikanakin. Lapsemme ja lapsenlapsemme omaksuvat aina vaan uusia keinoja viestiä, ainakin sähköisesti. Tiedämmekö itse asiassa edes kaikkia niitä kanavia, joissa teksti ja kuva/videot liikkuvat henkilöltä toiselle. Olemmeko itse siirtämässä kasvokkain viestintää taka-alalle? Kirjoitin viime viikolla koulumme henkilöstölle tarkoitetussa osavuosikatsauksessa (neljä kertaa vuodessa) lukuvuoden ensimmäisen neljänneksen asioista. Yhtenä nostona oli henkilöstön keskinäinen kohtaaminen ja sen vaikutus hyvinvointiin. Arjen keskellä meidän tulisi riittävästi löytää aikaa kuulumisten vaihtoon ja huolienkin puhumiseen toisillemme. Vaikka koulumme toimintakulttuuri perustuu 5–10 aikuisten tiimeihin, toistemme kuuleminen ei ole itsestään selvyys. Olemme helposti liian kiireisiä työtehtäviemme kanssa ja emme aina huomaa työkaveria huolinensa. Olemmeko itse valmiita pysähtymään?
Viime lukuvuonna sain palautetta eräältä huoltajalta siitä, että Wilma -viestini ovat liian pitkiä. Ei niitä kuulemma jaksa kukaan lukea. Viestintästrategiani on sellainen, että kokoan useampia asioita yhteen viestiin, jotta reksiviestejä ei olisi liian monia. Opettajat viestivät arjen asioita viikoittain, mutta minun viestini ilmestyvät harvemmin ja käsittelevät yleisempiä asioita. Olen kieltämättä joskus miettinyt, millä innokkuudella huoltajat lukevat viestejäni. Koen kuitenkin velvollisuudekseni viestiä erilaisista asioista kaikille, vaikka neljän eri talon asiat eivät suoranaisesti koskisikaan kaikkia huoltajia. Joskus tulee palautetta, että viesti tulee liian myöhään ja joskus kysymys, milloin jostakin asiasta on viestitetty. Viestintätehtävä on siis haasteellinen ja käyn itsekseni kyseisen tehtävän vaativuuden arviointia. Arviointia teen jo kirjoitusvaiheessa, kun valitsen oikeita sanoja ja lauseita viesteihini. Arvioinnin aika on viimeistään silloin, kun saan palautetta kirjoituksistani. Onneksi joskus palaute tulee muuttuneessa toiminnassa tai jopa kehitysehdotuksina. Ne voivat tulla joko huoltajilta tai henkilöstöltä, koska isommat viestit jaan kaikille. Vapaaseen kirjoitukseen laitan aina myös osan itseäni ajatusten muodossa. Toiveeni on, että kirjoitukseni koskettaisivat lukijaa joko informatiivisesti tai emotionaalisesti. Jos 1337 vastaanottajasta edes 50 % kokisivat näin, en ole viestintätehtävässäni pahasti epäonnistunut. Jatkan siis valitsemallani tiellä.