Lukukauden viimeisiä päiviä vietetään ja ensi viikolla alkaa odotettu loma. Paljon on vuoden aikana tapahtunut ja ehkä suurimpana ovat päätökset kouluverkon supistamisesta. Sen mukaan työskentelemme syksyllä samojen kattojen alla, me kaikki lähes sata aikuista ja satoja oppilaita. Rehtoria on haastettu menneenä lukuvuotena niin alaistensa työsuorituksen arviointiin kuin koulujen lakkaamisesta aiheutuneeseen muuttorumbaan. Kaiken muun puuhan lisäksi. Vaikka asioita on ollut paljon, lukuvuotta on leimannut seesteisyys ja selkeys. Sitä, mitä olen kaivannut jo muutaman vuoden ajan rakennusprojektien ja muutosten keskellä. On ollut vapauttavaa olla koko ajan suunnittelematta ja keskittyä enemmän toteuttamiseen. Läsnäoloa henkilökuntahuoneissa olen pystynyt kasvattamaan ja työyhteisöjen kompastuskivi -viestintäkin on hyvinvointimittausten mukaan parantunut.
Yhä useampi työpaikka on alkanut panostaa asiakkaiden kohtaamiseen positiivisella otteella. Vielä viisi vuotta sitten oli harvinaista, jos markettien henkilökunta edes hymyili työtehtävissään. Nyt heiltä saa tuiki tuntemattomatkin iloisen tervehdyksen hymyn kera. Hyvällä tuurilla saattaa saada jopa henkilökohtaisen kauppaoppaan, jos ei löydä jotain tuotetta. Askeliaan säästelemättä henkilökunta kävelee hyllyn luo ja näyttää etsittävän tuotteen. Pois ovat ne ajat, jolloin vaan kerrottiin hyllyn numero ja huitaistiin sinne päin. Katsastusasemien kesken on kova kilpailu ja muutamia vuosia sitten huomasin sen selkeästi parantuneena palveluna. Kesäautostani loppui polttoaine kesken jarrujen mittauksen, mutta se ei keskeyttänyt katsastusta. Työnsimme auton halliin ja muun tsekkauksen jälkeen leima oli rekisteriotteessa. Eikä siinä vielä kaikki. Vähäisen ruuhkan vuoksi katsastusmies työnsi vielä autoni rakennuksen toisella puolella olevalle tankkausasemalle, minun istuessani kuskin penkillä aurinkolasit päässä. Se oli palvelua, jos mikä.
Mutta mikä on riittävää tai tarpeellista asiakaspalvelua koulussa? Kaikki oppilaat ovat ansainneet koulun aikuisilta välittävää ja oppilasta arvostavaa kohtelua (palvelua). Se on käytännössä oppilaiden kuuntelemista ja kohtaamista arjen asioissa. Olemme kaikki aikuiset koulussa heitä varten. Omassa roolissani kohtaan silloin tällöin oppilaita, jotka ovat tunaroineet, töpeksineet tai toilailleet niin, että on puhutuksen paikka. Näissä hetkissä otan isällisen manttelin harteilleni ja teen tapaamisesta mahdollisimman helpon oppilaan kannalta. Yritän aina löytää syyn epätoivottavalle käytökselle ja pohtia yhdessä, miten tämä ei toistuisi. Lupaukset paremmasta käytöksestä päättävät aina keskustelumme tsemppitoivotusten kera. Nämä juttutuokiot pyrin pitämään enemmän dialogeina kuin monologeina. Tähän haastan myös koulumme opettajia ja koulunkäynnin ohjaajia. Kun saamme tietää, mistä oppilaan kenkä puristaa, meidän on helpompi päästä yhteiseen päämäärään. Joko oppimisessa tai kasvamisessa.
Varsinaisena asiakaspalveluna kouluissa pitäisin palvelualttiutta vanhempiin, viranomaisiin tai satunnaisiin yhteydenottajiin nähden. On ilo aina silloin tällöin kuulla, että henkilökuntamme on osannut palvella meitä ympäröiviä tahoja hyvin tapauksessa, jos toisessa. Koululla vierailevilta henkilöiltä saan usein positiivista palautetta, että meillä oli mukava käydä koulun palvelualttiuden vuoksi. Oppilaiden opastus ulkona on vieraiden ensimmäinen kontakti, joka on merkityksellinen. Jatkumona koulun aikuisten henkinen vieraanvaraisuus täydentää palveluammattimme missiota. Siihen kuuluu myös talon henkilöstön sisäinen palautteen anto toisillemme. Positiivinen suhtautuminen toiseen ja toistemme kehuminen kasvattaa työyhteisön ilmapiiriä sellaiseksi, johon oppilaidenkin on helppo lähteä mukaan. Positiivisuus näkyy arjen toimissa ja naamoissamme. Jos kahdenkeskisen keskustelun päätteeksi molemmat hymyilevät, ei voida olla kovin kaukana yhteisestä tavoitteesta. Tavoitteesta, joka täydentyy sillä, että päivän päätteeksi sähköhammasharjakin hymyilee.