Muutama päivä sitten palasin ajatuksissani vuosikymmenten taakse, lukion bändin ensimmäisiin soittotreeneihin. Olimme aloittelemassa suurta urakkaa, joka tähtäsi potkiaisiin maaliskuussa. Jokaisesta abiturientista oli uudelleen sanoitettu (tai tekeillä) laulu, joista valtaosan esittäisimme bändimme kanssa potkiaisiltana. Soittimet oli saatu vireeseen ja oli ensimmäisen kappaleen aika. Rumpalimme ehdotti, että ottaisimme ensin löysät pois ja soittaisimme suurta radiosoittoa nauttivan menobiisin alkuverryttelyksi. Kertasimme sointukulun ja sitten soitimme edesmenneen Pave Maijasen tekemän biisin ”Pidä huolta”.
Kappale alkaa sanoilla: ”Pidä huolta itsestäs…” Niillä sanoilla, jotka ovat tulleet niin tutuksi tänäkin syksynä. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on kaiken perusta. Niin fyysinen kuin henkinen hyvinvointi kulkevat käsi kädessä ja niihin tulee panostaa arjessa. Jos ei ole itsensä kanssa balanssissa, ei ole helppoa antaa itsestään muille. Koulut ovat olleet koko korona-ajan henkisesti raskaita työpaikkoja. Rajoitusten sävyttämä arki ja oppilaisiin liittyvä vastuu yhdessä sijaisten saamisen vaikeuden kanssa ei ole ollut helppo yhtälö. Opetushenkilöstöstä on otettu kaikki irti ja huolta kannan työntekijöiden jaksamisesta. Kovin paljon kevennyksiä en ole pystynyt esihenkilönä antamaan, vaan jokaisen on pitänyt tehdä se arjessa itse. Käytännössä se tarkoittaa oman vaatimustasonsa tarkistamista ja armon antamista itsellekin. Kaikkea haluamaansa ei pysty ja ehdi tehdä, vaikka huomaakin oppilaiden tarpeet kasvussa ja oppimisessa. Luonnollisesti myös jokaisen henkilökohtaisen siviilielämän haasteet heijastuvat myös työarkeen. Olemmehan psyko-fyysisiä kokonaisuuksia ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tämän vuoksi on erittäin tärkeää tiedostaa tilanne ja pitää huolta itsestään.
Laulu jatkuu: ”Muista siellä rakentaa…” Koulumme rakentaminen on edennyt elementtien pystytysvaiheeseen ja rakennuksen korkeus alkaa hahmottua. Fyysisen rakentamisen lisäksi olemme pohtineet henkisen rakentumisen (uuden toimintakulttuurin) askelmerkkejä. Olemme näillä näkymin saamassa ulkopuolista apua tähän merkittävään siirtymävaiheeseen vanhasta koulusta uuteen henkilöstön kanssa. Väsymyksen keskellä kaikki eivät luonnollisestikaan ole olleet täysillä mukana ja muutokset tulevasta heijastuu epävarmuutena. Pitääkö minun muuttua muutoksen myötä? Minun ei välttämättä tarvitse muuttua, mutta toimintatapojani joudun joka tapauksessa tarkistamaan. Koululaivan kurssin kääntyminen on monesti osoittautunut hitaaksi prosessiksi, mutta tahdosta se kääntyy asteen kerrallaan. Kääntymiseen tarvitaan leppeää, mutta riittävän voimakasta tuulta. Sellaista tuulta, joka ei nosta tukkaa pystyyn, vaan tuntuu mukavan raikkaalta.
”Pidä kii päätöksistä, niistä voima itää.” Rehtorit joutuvat tekemään lukuvuosittain valtavan määrän päätöksiä. Osa niistä on virallisia hallintopäätöksiä ja osa arjen kulkuun muuten vaikuttavia päätöksiä. Olen ottanut tavaksi ennen päätöksen tekemistä käymään mielessäni muutaman kysymyksen: Onko päätös toimivallassani? Onko päätös oppilaan (tai henkilöstön) edun mukainen? Mitkä ovat päätökseni vaikutukset yksilölle ja laajemmin? Joitakin päätöksiä pohdin pidempään ja pyrin lisäkysymyksillä selvittämään asiaa enemmän. Jotkut päätökset teen nopeammin ja enemmän intuitiivisemmin. Pidän selkeistä linjoista ja totean joskus, että huonokin päätös on parempi kun ei päätöstä ollenkaan. Yhä useammin yritän saada mukaan päätöksen tekoon asianosaiset. Nykypäivää tulisi olla se, että asioista keskusteltaisiin sopivassa foorumissa ja sitten päätöksen tekijä/t tekisivät päätöksen. Sopiva määrä henkilöitä yhteisessä keskustelussa on harvoin yli kymmentä. Mitä enemmän porukkaa on paikalla, sitä suurempi todennäköisyys on sille, että vaan suulaammat ovat äänessä. Siksi suosikaamme riittävän pieniä porukoita hedelmällisen keskustelun ylläpitämiseksi.
”Pidä huolta luonnosta, se susta huolen pitää.” Uutiset ovat viime aikoina nostaneet otsikoihin huolen luonnon kokonaisuudesta, ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja kierrätyksen merkityksestä. Olen seuraillut viikoittaisilla valokuvan ottoreissuillani koulun katolle rakentamisen ympäristövastuuta. Maalämpöreikien kairaus oli meteliä aiheuttavaa työtä, mutta edisti uusiutuvan energian käyttöä. Rakennusjätteiden lajittelu on jo säädeltyä arkipäivää ja siksi automaattisesti järkevää. Henkilökunnan tulevalla parkkipaikalla on jo sähköautojen lataustolpat. Milloin näen ensimmäiset sähkökuorma-autot tuovan mursketta työmaalle? Tuleehan uuteen jätekatokseen astiat myös muoville? Me aikuiset olemme rakentamassa yhteiskuntaamme tuleville sukupolville ja ympäristöasiat eivät ole vähämerkityksisiä. Koulun tehtävä on kasvattaa ja ohjata lapset järkevään kuluttamiseen sekä luonnosta huolehtimiseen. Onneksi meillä on siihen oppimismateriaalia ja tahtotilaakin. Tärkeää on näyttää lapsille ja nuorille esimerkkiä niin koulussa kuin kotonakin arjen pienissä asioissa. Kun ope muistaa sammuttaa valot aina luokasta poistuttaessa ja kun iskä/äiti laittaa muoviroskan juuri oikeaan jäteastiaan, emme voi kovin pahasti epäonnistua tässä tehtävässä. Luokaamme kouluihin ja koteihin henkiset ja toiminnalliset mallit, joita toistamalla maailma pelastuu. Pitäkäämme huolta!