Moi reksi!
Joitakin viikkoja sitten töihin tullessani kohtasin kolmen tytön porukan koulun pihalla. Ennen kuin ehdin toivottaa heille hyvät huomenet, eräs heistä lausahti hyvin tuttavallisesti: Moi, reksi! Heidän juttunsa keskenään jatkui ilman keskeytystä, vaikka ”moittelin” heille takaisin hieman hämmentyneenä. Vaikka en ole ollut heidän kanssaan aikaisemmin tekemisessä, tervehtiminen sujui hyvin tuttavallisissa merkeissä. Mitä tämä kertoo koulukulttuurista? Onko rehtorin asema oppilaiden silmissä oikealla tolalla? On. Taakse ovat jääneet ne ajat, jolloin kouluissa vaadittiin tervehtimään aikuisia muodollisesti ja liittämään sen yhteyteen kumarruksia ja niiauksia. Oppilaiden ja koulun aikuisten suhde on muuttunut, mielestäni parempaan suuntaan. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisimme muuttuneet oppilaiden kavereiksi ja näin romuttaneet auktoriteettiasemaamme. Ope on edelleen pomo ja sitä muistuttelen aina silloin tällöin oppilaille, jotka ovat päässeet huoneeseeni keskustelemaan käytöksestään. Rehtorin roolissa yritän myös välittää oppilaalle tunnetta, että teot ovat joskus tuomittavia, mutta itse persoona on hyväksyttävä. Kukaan ei ole pohjimmiltaan paha tai ilkeä, vaan joskus tehdään ajattelemattomia tekoja. Kasvatuksesta puhuttaessa käytän usein sanaparia lempeän jämäkkä. Siihen mielestäni kulminoituu olennainen ohje lasten kanssa toimimisessa.
Muutama viikko sitten vietimme opettajien kanssa virkaehtosopimuksen mukaista VESO -koulutusta työpäivän päälle. Yhteistyössä opetustoimen kehittämispäällikön kanssa me reksit suunnittelimme kolmen tunnin kokonaisuuden, jonka tavoitteena oli palauttaa mieleen uuden rakennuksen hankesuunnitelmassa olevat arvot. Nämä oli laadittu yhteistyössä koulun henkilöstön kanssa jo vuonna 2019, jolloin rakentamispäätös oli jo naulittu aiemmin kunnanhallituksessa. Koska en ollut mukana arvokeskustelussa silloin, oli erittäin mielenkiintoista kuulla henkilöstön ajatuksia niistä nyt. Lyhyen tilaesittelyn jälkeen työskentely pienryhmissä Teamsissa alkoi. Ryhmille annettiin reilusti aikaa pysähtyä asian äärelle ja keskustelujen avulla konkretisoitiin arvoja käytännössä nykyiseen ja tulevaan koulukulttuuriin. Kooste keskusteluista kerättiin Flinga-sovellukseen, jossa se oli kaikkien nähtävillä omilta tietokoneilta. Lyhyenä omana analyysinäni aineistosta totesin itselleni, että vanhasta toimintakulttuurista haluttaisiin pitää edelleen kiinni uudessa rakennuksessakin. Onneksi moni näki myös mahdollisuuksia yhdessä tekemiseen ja sitä kautta myös arjen toiminnan suunnitteluun. Osa koki tunnetta siihenkin, että jotain on syytä rohkeasti muuttaa ja luopua jostakin. Palautteena henkilöstöstä tuli, että rauhallinen keskusteluhetki oli juuri sitä, mitä kaivattiinkin. Pandemian määrittelemä kokouskulttuuri tänä lukuvuonna on ravisuttanut yhteisöllisyyttä ja yhdessäoloa kaivataan. Teamsin pallojen tuijottelu ei sitä juurikaan kasvata, vaikka kuuleekin työkaverin äänen. Toivottavasti ensi syksynä saamme olla taas yhdessä koolla ihan fyysisestikin ja näin kohdata toisemme oikeasti!
Tänään aion ottaa ensimmäisen valokuvan uuden koulun rakennusalueesta, joka sijaitsee koulumme nykyisellä välituntipihalla ja henkilöstön parkkipaikalla. Jatkuva dokumentointi rakentamisen edistymisestä valokuvaamalla viikoittain tallentaa rakennusvaiheet mukaviksi muistoiksi. Ensimmäinen konkreetti toiminta on pihan valopylväiden poisto, jota nosturi on tulossa tekemään. Käytännön organisointi alkoi jo muutama päivä sitten, jolloin laitoin viestiä koteihin ja henkilökunnalle piha-alueen sulkuajasta. Rehtorin tehtävänä on varmistaa sekä oppilaiden että henkilöstön fyysinen turvallisuus koko rakentamisen aikana. Vaikka nykyajan rakentaminen onkin hyvin organisoitunutta, koskaan ei voi olla liian varma turvallisuuden suhteen. Olennaista asiassa on ennakointi ja täsmällinen viestintä. Siihen pyrin panostamaan tämänkin rakennusprojektin aikana. Olen saanut kokea jo yhden vastaavan hankkeen ja niitä kokemuksia on turvallista hyödyntää myös tässä projektissa. Mukavaa on myös todeta itselleni se, että olen tästä erittäin innostunut. Se antaa työn tekemiseen lisää energiaa ja auttaa jaksamaan myös muiden työhaasteiden kanssa.
Rehtorin työ näin suuressa koulussa on erittäin mielenkiintoista. Työtehtäviin liittyy niin hallinnollisia tehtäviä kuin oppilaiden, huoltajien ja tietenkin henkilöstön kohtaamisia. Jo kahdentoista vuoden ajan olen saanut huomata, että yksikään päivä ei ole samanlainen ja kaikkeen pitää varautua. Alkava rakennusprojekti suuntaa ajatuksia toki uuteen ja kehittämiseen, mutta fokus pitää kuitenkin olla tässä hetkessä. Opettajille pitämissä osaamiskeskusteluissa kevään aikana olen saanut pyynnöstäni palautetta myös omasta toiminnastani. On ollut ilo kuulla niitä positiivisia asioita, joihin pyrin myös panostamaankin. Yksi niistä on kohtaaminen. Kun oppilas tai henkilökunnan jäsen kokee tulleensa kuulluksi, olen onnistunut. Valitettavasti oppilaiden kohtaamisia on liian vähän, mutta pyrin ottamaan niistä kaiken irti. Pienimuotoinen verbaalinen hassuttelu saa sekä heidät että itseni hyvälle tuulelle. Se toisaalta madaltaa myös kynnystä ottaa reksiin kontaktia. Sain joulukorttina eräältä oppilaalta kirjekuoren, jossa luki: Maailman parhaalle reksille. Olin ollut silloin vasta viisi kuukautta rehtorina tässä koulussa ja kyseinen oppilaspalaute toki sykähdytti mieltä. Voimme toki pohtia sanojen aitoutta, mutta oppilaan tunnetta ei parane kiistää. Työssäni tärkein arvo on oppilaan etu, jota pyrin korostamaan kaikessa koulun toiminnassa. Joka päivä se muistaen auttaa minua tavoittelemaan vielä korkeampaa tavoitetta, universumin paras reksi.